Älä avaa tätä kirjaa!

Älä avaa tätä kirjaa
Andy Lee - Heath McKenzie
Suomentanut: Elina Vuori
Tactic Publishing
2017

Esittelen yhden vaikuttavimmista lastenkirjoista, johon olen aikuisena törmännyt. Kirjan, jonka ansiosta olen saanut kokea yhdessä 4-5-vuotiaiden lasten kanssa yhden mieleenpainuvimmista lukuhetkistä työssäni varhaiskasvatuksen opettajana.

Kirjassa seikkailee mörönnäköinen otus, joka yrittää estää lukijaa kääntämästä sivuja. Jo heti kannessa on kyltti, jossa otus pyytää lukijaa tarttumaan johonkin muuhun kirjaan. Uteliaisuuttaan lukija tietenkin tarttuu kirjaan ja alkaa käännellä sivuja. Otus alkaa uhkailla, kiristää ja lahjoa. Se yrittää ystävällisesti ja epäystävällisesti. Se vetoaa tunteisiin. Lopulta otukselle käy köpelösti, koska lukija ei tietenkään tottele.

Kirjan vähäinen tekstimäärä, puhekieli, erilaiset fontit, vahvat värit ja isot kuvat kulkevat tiiviisti käsi kädessä. Ne kokoavat mieleenpainuvan lukukokemuksen. 

Erityisesti minuun teki kirjassa vaikutuksen se, kuinka loistavasti siinä on tuotu eri tunnetilat esille kuvituksen kautta. Hienoin tunnelataus on mielestäni kolmella peräkkäisellä aukeamalla, joissa ei lue sanaakaan. Miten kuvilla voikaan olla niin voimakas vaikutus?

Ostin kirjan Akateemisesta kirjakaupasta ystäväni vinkkauksesta. Heti kirjan nähtyäni tiesin, että kirja vetoaisi lapsiryhmääni. Kun sopiva hetki koitti, istuimme satuhetkelle ja kerroin kirjan nimen. Kysyin, mitä tehdään? Silmät innosta ja jännityksestä kiiluen he halusivat tietenkin avata kirjan.  Kirjan ovela käänteispsykologia saa sinnikkäimmänkin kirjojen karttelijan osallistumaan lukuhetkeen.

Oli huikeaa seurata, kuinka sitoutuneesti lapset seurasivat kieltoja kieltojen perään. Yksikään ei valunut penkiltä levottomasti alas tai härnännyt kaveria, mikä oli melko tyypillistä satuhetkien aikana. Yhdessä keskustellessa lasten äänitasot nousivat ja laskivat jännityksen mukana. Toisessa hetkessä lapset huusivat ”käännetään, käännetään” kun taas toisessa hetkessä he olivat hiiren hiljaa sivua käännettäessä. Osa lapsista eli jännitystä koko kehollaan eläytyen. Lapset eivät meinanneet malttaa istua penkillä vaan lähes seisoivat.  

Eläydyin itsekin entistä enemmän lukemiseen ja otuksen tunnetiloihin, kun huomasin, miten innostuneita lapset olivat. Lukemisen lomassa kävin lasten kanssa samalla keskustelua siitä, pitäisikö meidän avata seuraavaa sivua, vaikka otus sen kieltää. Annoin lasten päättää. Pääosin lapset tietenkin halusivat avata seuraavan sivun, mutta epäilijöitäkin mahtui joukkoon.

Kirjan jännittävin hetki

Lukutilanteessa lapset jännittivät, mutta ehkä myös hieman pelkäsivät. Erityisesti mieleeni on jäänyt aukeama, jossa otus uhkailee lukijaa. Otus on kuullut, että jos sivua kääntää, muuttuvat lukijan hiukset valkoisiksi. Huomasin, että herkempien lasten jännitys muuttui jo peloksi ja tarjosin mahdollisuuden poistua lukutilasta. Yksi lapsi poistuikin huoneesta ja jäi oven ulkopuolelle odottamaan. Yksi lapsista meni penkin alle piiloon. Käänsimme sivua varovaisesti ja samalla huomasin, että pelokas lapsi kurkki oviaukolta. Lapsi kamppaili uteliaisuuden ja pelon tunteiden kanssa. Uteliaisuus voitti.

Kirja on myös hauska. Lapsia naurattivat otuksen uhkailut ja tarjoukset. Lisäksi kirjassa on paljon hauskoja kommentteja, joita lapset nappasivat, kuten esimerkiksi viimeisen sivun "kiitti vaan" -kommentin kuulin lasten suusta pitkin päivää.

Kirjaa kuunnellessa lapsi harjoittelee vallankäyttöä ja päätäntävaltaa. Hän joutuu kamppailemaan oikean ja väärän välillä. Otus kieltää kääntämästä, mutta kääntäisinkö kuitenkin? Samalla lapsi pohtii sadun ja totuuden eroa. Satuhetkellä yksi lapsi totesikin vieruskaverille jännässä paikassa, että se on vain kirja. Mutta sekin tosiasia meinasi välillä unohtua jännityksen keskellä.

Lapset halusivat lukea kirjan heti uudelleen ja niin teimmekin. Aikuisena sitä heti ajattelin, että eihän tässä ole enää mitään jännää, kun lapset tietävät kirjan ”jujun”. Ajattelin, että kirja on "kertakäyttökirja" eli samaa tunnelatausta ja jännitystä ei voi luoda kuin kerran. Näin ei kuitenkaan ollut. Kirja tuntui uppoavan lapsiin, vaikka sen salaisuus olikin jo paljastunut. Toki ensimmäisen kerran tunnelataus on vain kertaluontoinen kokemus, mutta seuraavat lukukerrat luovat oman tunnelmansa.

Kirjan potentiaalin saa mielestäni parhaiten esille, jos sitä lukee ääneen. Yksikseen kirjaa lukiessa tunnelatausta ei ehkä saa luotua niin tappiinsa. Suosittelen eläytymään lukuhetkeen, vaikka se tuntuisi alkuun hassulta. Tämän kirjan lukemiseen oli mielestäni todella helppo eläytyä ja omilla äänenpainoilla ja kysymyksillä pystyi lisäämään (tai tarvittaessa vähentämään) jännitystä. Herkemmille lapsille kirja voi olla hieman pelottava ensimmäisellä lukukerralla ja siksi onkin tärkeää, että aikuinen havainnoi jatkuvasti lapsen tunnetiloja ja tarvittaessa rohkaisee lasta.

Muista, älä avaa tätä kirjaa! Lue joku muu!

Peikkokaksikko, Yrmy ja Ärmätti

Yrmy ja Ärmätti. Loistavat nimet. Ostin kirjan, koska ystäväni oli vinkannut lastenkirjaa ohimennen. En epäile hetkeäkään, miksi hänen poikansa kuulemma rakastaa Yrmyä ja Ärmättiä.

Yrmy ja Ärmätti
Tracey Corderoy - Lee Wildish
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä Oy
2010

Kuvakirjassa on kärttyinen peikko nimeltä Ärmätti, jonka mielestä kaikki on tylsää. Hän ei siivoa, ei tiskaa eikä vedä edes vessaa. Eräänä tylsänä tiistaina Ärmätti kutsutaan juhliin. Hän ei tietenkään halua mennä, koska ei pidä juhlista…

Samana tylsänä tiistaina Ärmätti tapaa Yrmyn, joka juhlii yksinään Ärmätin pihalla. Peikot ystävystyvät. Ärmätistä tulee kuin tuleekin ystävällisempi ja iloisempi peikko, koska hän saa ystävän, jonka kanssa voi tehdä vaikka mitä.

Kuvakirja on hauska ja helppolukuinen, mutta taustalla on tärkeää asiaa ystävyydestä ja tunteista.

Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi Yrmyä ei esitelty lainkaan. Olisiko minun lukijana pitänyt jo etukäteen tietää, kuka Yrmy on? Googlasin lukemisen jälkeen kyseistä lastenkirjaa ja ilmeni, että englanniksi kirjoja on tehty useampia, mutta suomeksi niitä on ilmeisesti käännetty vain tämä yksi. Se ehkä selittää sen, miksi Yrmy ilmestyy tarinaan ”tyhjästä”. Toinen asia, jota jäin pohtimaan oli alussa Ärmätin saama juhlakutsu. Kyseisistä juhlista ei kirjassa myöhemmin puhuttu lainkaan. Oliko Yrmyn järjestämät juhlat Ärmätin pihalla nämä kutsussa mainitut juhlat? Siinä tapauksessa juhlajärjestelyt ovat erikoiset, mutta peikkojen toimintaanhan se toisaalta sopii.

Lapsilukijaa varmasti koukuttaa kirjan kansi, jossa Yrmy ja Ärmätti irvistelevät ja kaivavat nenäänsä. Kielletty kiinnostaa aina. Lisäksi sisäkanteen on piirretty lapsia kiinnostava iso hyllykkö, joka on täynnä räkäpulloja, lattiakaivoliejulaatikoita ja pierurouhepurkkeja. Aikuista purkkien sisältö ehkä ällöttää, mutta lapsia niiden sisältö riemastuttaa.

Yrmyn ja Ärmätin hervottoman ja hirtehisen huumorin avulla voi myös lasten kanssa keskustella vakavia:

• Miksi Ärmätti on alussa kärttyinen ja ilkeä?
• Milloin sinä olet ollut kärttyinen? Minkälaiset asiat saavat sinut kärttyiseksi? 
• Miltä kärttyisenä olo tuntuu?
• Mitä Ärmätti huomaa tutustuttuaan Yrmyyn?
• Minkälaisia asioita sinä teet ystäviesi kanssa?
• Minkälainen olo Ärmätille tulee, kun Yrmy lähtee? Mistä se johtuu?
• Oletko sinä tullut joskus surulliseksi, kun kaverin on täytynyt lähteä kotiin?
• Miltä  Ärmätistä tuntuu, kun hän yhtäkkiä huomaa, että hänen suupielensä nykivät?
• Minkälaiset asiat tekevät sinut iloiseksi?

Minut teki iloiseksi tutustuminen Yrmyyn ja Ärmättiin, varsinaisiin veijareihin.

Suloinen ja touhukas taapero

Julia hakee sukkiaan
Eva Eriksson - Lisa Moroni
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kustannus-Mäkelä Oy
2016

Julia hakee sukkiaan -kirjan ostin Helsingin kirjamessuilta vuosi tai kaksi takaperin. Tykästyin kirjan selkeyteen, kuvitukseen ja siihen, että se on nimenomaan suunnattu taaperoille.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Julia nimisestä taaperosta, joka hakee sukkiaan. Kirjan alussa mummu pyytää Juliaa hakemaan sukkansa, ettei hänelle tule kylmä. Ihana huolehtiva mummu! Julia ei haekaan heti sukkia vaan tekee hakureissusta leikin ja ilmestyy oviaukkoon aina uuden vaatteen kanssa. Mutta sukkia ei näy, kunnes lopulta Julia taikoo ne esiin äidin laukusta.

Tarina on yksinkertainen ja juuri pienelle taaperolle sopivan pituinen. Taaperon on helppo samaistua Julian touhuihin. Sivunkäännön jännitystä tuo Julian hassuttelut. Selkeän tarinan lisäksi kirja on myös oiva asioiden nimeämiseen ja värien harjoitteluun.

Kirjan kuvitus on selkeä ja sympaattinen. Kuvituksessa pysytään koko ajan samassa tilassa, mutta joka aukeamalla kuvaan tulee jotakin lisää, esimerkiksi kirjan muut hahmot ilmaantuvat kuvaan aukeama kerrallaan. Hauskinta on se, että kuvissa tapahtuu yllättävän paljon asioita, joita ei tarinassa itsessään mainita. Tässä piileekin kirjan oveluus.

Vaikka kirja onkin suunnattu taaperoille, soveltuu se mielestäni hyvin myös esimerkiksi sisaruskatraan yhteiseen iltasatuhetkeen. Hieman isomman sisaruksen kanssa kirjan kuvista  voi herätellä keskustelua ja tarinaa voi näin ollen yhdessä lasten kanssa laajentaa. Yhdessä voi miettiä esimerkiksi:

- Kenen kotona kuvissa ollaan?

- Mitä kaikkea Sooda-koira ehtiikään puuhata eri aukeamilla?

- Miten Julian vanhemmat ja mummu suhtautuvat Julian hassutteluihin?

- Mistä Julia hakee vaatteita ja muita tavaroita?

Julia -kirjasarja on käännöstuotantoa Ruotsista. Tekijäkaksikko Eva Eriksson ja Lisa Moroni ovat äiti ja tytär. Sarjaan kuuluu useampikin kirja aiheinaan taaperon arkeen kuuluvia asioita, kuten:

- Julia leikkii piilosta (2016)

- Julia istuu (2017)

- Julia syö kaiken (2017)

- Julia auttaa (2018)

- Julia on väsynyt (2018)

Tunnetko Peppi Pitkätossun?

Ensimmäisen blogini kirjoitan Peppi Pitkätossusta, lapsuuden idolistani. Sain ensimmäisen Peppi-kirjani 4-vuotiaana.

Keltainen suuri kuvakirja teki minuun niin suuren vaikutuksen, että pian olin todellinen Peppi-fani. Kuljin yhden kesän Pepin roolivaatteissa ja raahasin mukanani isoisoisotätini vanhaa matka-arkkua ja valkoista leikkiapinaa. Punaista peruukkia kutsuin Pepin turkiksi.

Eläydyin Pepin rooliin myös nukkuessani. Pistin jalat tyynylle ja nukuin väärinpäin kuten Peppi. Lapsena en pitänyt kalaruuista, mutta muikut menivät, koska niitä sai syödä Pepin tavoin sormin. Muikkuja kutsuin  ”Pepin kaloiksi”.

Olen aina rakastanut lettuja. Voi olla, että lettuinnostuksenikin on lähtöisin Pepin lettukesteistä?

Esittelin lempikirjani myös pienelle tyttärelleni, vaikka hän ei vielä tarinaa ymmärräkkään. Kuvia hän kuitenkin tuijottaa suurella mielenkiinnolla. Ehkä hänestäkin tulee hieman isompana Peppi-fani?

Sitten itse kirjaan. Selatessani sitä yllätyin, kuinka muistot palaavat saman tien mieleen. Pelkkien kuvien perusteella pystyn edelleen kertomaan, mitä tarinassa tapahtuu. Kirja on siis luettu ”muutaman” kerran.

Mikä Peppi Pitkätossussa on niin mahtavaa, että lapset ja aikuiset ovat rakastaneet häntä  jo yli 70 vuotta?

Oma veikkaukseni on, että Pepin rohkeus, itsenäisyys ja hyväntuulisuus kiehtovat lapsia ja erityisesti se, että Peppi poikkeaa tavallisesta lapsesta. Hän tekee asiat nurin kurin ja oman mielen mukaan, eikä kukaan ole käskyttämässä tai kieltämässä häntä.

Tunnetko Peppi Pitkätossun?
Astrid Lindgren - Ingrid Nyman
1961
WSOY

Tommi ja Annika edustavat kirjassa perinteisiä lapsia (niin 1940-luvun kuin 2010-luvunkin lapsia). He ihmettelevät Pepin touhuja ja jännittävät erilaisia tempauksia samalla tavalla kun kirjaa kuunteleva tai lukeva lapsi.

Peppi kyseenalaistaa kaikki perinteiset käytösnormit, esimerkiksi syömällä pöydän päällä ja käyttämällä tuolia pöytänä tai nukkumalla pää jalkopäässä. Peppi uskaltaa hypätä keskelle sirkusesitystä. Se, jos joku, naurattaa. Miksi niin ei saisi tehdä?

Aikuisten mielestä Pepin touhut ovat epäsovinnaisia ja huonon kasvatuksen merkkejä. Mutta Peppihän on vain utelias ja rehellinen.

Pepin isä on merillä ja äiti taivaassa. Lapsena en muistaakseni koskaan kiinnittänyt huomiota sen koommin siihen, että Peppi asuu yksin, mutta aikuisena olen miettinyt, miten Pepin yksinäisyys vaikuttaa häneen. Huvikummussa hänen seuranaan ovat toki Herran Tossavainen ja hevonen, mutta tuskin ne vanhempia korvaavat.

Peppi Pitkätossua on analysoitu ja tulkittu lukuisissa tutkimuksissa vuosien varrella. Tutkimusta on tehty niin ruotsiksi, englanniksi kuin suomeksikin. Nopealla selailulla löysin seuraavat suomalaiset tutkimukset:

Kummia unelmia ja ajan muunnelmia - Huvikummun vikuroiva kronotooppi Astrid LIndgrenin Pippi Långstrump -romaaneissa. Heidi Kangas. Helsingin yliopisto. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimukset pro gradu -tutkielma. 2017. 

Liian hieno Pepiksi. Esikoululaiset kertovat käsityksistään lastenkirjojen kuvahahmoista. Leila Gröndahl. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuuritutkimuksen pro gradu -tutkielma. 2015. 

Peppi Pitkätossun ambivalenttinen ääni – Peppi sankarina ja surullisena orpotyttönä. Tiina Ollikainen. Tampereen yliopisto. Yleisen kirjallisuustieteen pro gradu -tutkielma. 2012. 

Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty?: sukupuolen tuottaminen Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -tarinoissa. Hanna-Leena Törrö. Lapin yliopisto, Luokanopettajan koulutusohjelma: kasvatustiede, 2009.

Peppi Pitkätossu – sankaritar vai huonosti käyttäytyvä pikkutyttö? Eija-Liisa Stam-Lehmusvuori. Helsingin yliopisto. Soveltavan kasvatustieteen laitos. 2007. 

Siitä olen varman, että Peppi Pitkätossu tulee hurmaamaan aina vain uusia lapsia. Lapsi tarvitsee rajoja, mutta myös rohkeutta koitella näitä rajoja. Peppi uskaltaa olla erilainen ja siinä on hänen voimansa!